Martti Olavi Talvela

Oopperalaulaja, kansakoulunopettaja.

Syntymä / Birth / Рождение:

Martti Olavi Talvela syntyi Hiitolan Tausjärvellä 04.02.1935.

Avioliitto / Marriage / Брак:

Martti Talvela avioitui Anna Johanna (Annukka) o.s. Kääriäisen kanssa v. 1957.

Kuolema / Death / Смерть:

Martti Talvela kuoli 22.02.1989 Juvalla.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Martti Talvelaa voidaan pitää yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä suomalaisista laulutaiteilijoista sekä sukupolvensa parhaimpana bassona. Hän nosti suomalaisen musiikkitaiteen maailmanmaineeseen paitsi laulajana myös Savonlinnan oopperajuhlien ensimmäisenä taiteellisena johtajana 1972 - 1979. [1, 2]

Martti Talvela syntyi Hiitolan pitäjässä Tausjärven kylässä Karjalan kannaksella. Toivo-isä oli kotoisin lähinaapurista ja Nelly-äiti Kerimäeltä; kummatkin olivat maatalon lapsia. Lapsia perheelle karttui vuosien mittaan kymmenen. Vanhemmat olivat aktiivisia kuorolaulajia, ja isä soitti omin päin viulua. Perheen oli lähdettävä evakkoon niin talvi- kuin jatkosodankin jaloista. Kiertolaiselämän jälkeen se asettui Orimattilan Tönnönkosken kylään, josta isä hankki korvausrahoilla pienen tilan. [1, 2]

Keskikoulun jälkeen Talvela lähti opiskelemaan kansakoulunopettajaksi Savonlinnan seminaariin. Seminaarista hän löysi itselleen puolison, iisalmelaisen Annukka Kääriäisen. Heidän perheeseensä syntyi sittemmin kaksi tytärtä ja poika. Perhe oli Talvelalle aina äärimmäisen rakas, ja monet kansainvälisen uran alkuaikojen masennuksen puuskat johtuivat yksinomaan siitä, että Talvela kaipasi Suomeen jäänyttä perhettään. Puolisostaan hän sai itselleen elämäniloisen, järkevän ja järjestelykykyisen tuen usein kovin ohdakkeiseksi kokemalleen taiteilijantaipaleelle. [1, 2]

Talvelan lauluinto oli herännyt jo varhain, mutta musiikillista tietoa ja taustaa hän alkoi saada vasta seminaariaikanaan. Kesälomilla hän alkoi käydä Lahden musiikkiopiston kesäkursseilla Tauno Kaivolan laulutunneilla. Laulamisen lisäksi parimetrinen Talvela innostui myös nyrkkeilystä, jossa hän saavutti huomattavaa menestystä. [1, 2]

Armeijan jälkeen Talvela alkoi opiskella laulua yhä systemaattisemmin. Kansalliseen tietoisuuteen hän ponnahti tammikuussa 1960 Klemetti-opiston järjestämässä Vaasan laulukilpailussa, jonka hän voitti. Hän ei ilmeisesti vielä uskonut erityisen voimakkaasti omiin kykyihinsä, koska hän tunnusti eräässä haastattelussa voineensa valtavan ramppikuumeen vuoksi pahoin ennen esiintymistä Vaasassa. [1, 2]

Savonlinnan seminaarista valmistuttuaan Talvela toimi kansakoulunopettajana ensin Anttolassa ja sitten Porvoossa. Esiintymistarjouksien ja julkisuuden lisääntyessä hän teki syksyllä 1960 ratkaisunsa ja päätti omistautua laulamiselle. [1, 2]

Talvela piti ensimmäisen konserttinsa Helsingissä maaliskuussa 1960 ja esitti Kansallisoopperassa menestyksekkäästi ensimmäisen oopperaroolinsa, Giuseppe Verdin Rigoletton Sparafucilen. Kriitikot totesivat hänet yksimielisesti suureksi löydöksi ja lupaukseksi, mutta Suomen Kansallisoopperan johto ei ilmeisesti ollut aivan samaa mieltä. Kun Talvela tarjosi oopperalle lisää palveluksiaan, hänelle ilmoitettiin, ettei häntä valitettavasti voitu käyttää. Marraskuussa 1960 Talvela esiintyi uudelleen Helsingissä. Ohjelmassa oli Robert Schumannin, Seppo Nummen ja Yrjö Kilpisen yksinlauluja sekä ooppera-aarioita. Sibelius-akatemian konserttisali oli täynnä viimeistä sijaa myöten. Menestys oli suuri. [1, 2]

Kuulijoiden joukossa oli myös Helsingin Sanomien kriitikko Erik Tawaststjerna, joka osasi ennustaa nuoren laulajan tulevaisuuden: siellä erottuivat jo Verdin Don Carlosin Filip II ja Modest Musorgskin Boris Godunov. "Ääniaines viittaa Metropolitaniin. Milloinkaan en ole kuullut näin mahtavasti soivaa, mehevää ja laajaulotteista suomalaista bassoa", Tawaststjerna totesi. Talvelan äänen koulutus oli Tawaststjernan mielestä vankalla perustalla, vaikka sen hallinnassa oli toivomisen varaa. Tämä antoi hänelle aihetta tiukkaan vaatimukseen, joka löysi varmasti vastakaikua Talvelan ehdottomassa, täydellisyyteen pyrkivässä luonteessa: "Martti Talvelan on ehdottomasti kehitettävä laulutekniikkansa täydellisen hallinnan tasolle. Hänen kaltaiselleen kyvylle ei voi antaa mitään anteeksi." [1, 2]

Koska ei kelvannut Kansallisoopperalle, Talvela lähti Tukholmaan Martin Öhmanin lauluoppiin ja sai syksyllä 1961 kiinnityksen Tukholman Kuninkaalliseen oopperaan. Hänelle kasvoi pian oma ihailijakunta, ja kriitikkojen äänenpainot muuttuivat yhä myönteisemmiksi. Aloittelevan laulajan pieniä tehtäviä seurasi yhä tärkeämpiä rooleja. Tien Saksan näyttämöille avasi Wolfgang Amadeus Mozartin Don Giovannin komtuuri. [1, 2]

Kun kuuluisa ohjaaja, Richard Wagnerin pojanpoika Wieland Wagner sai tietää, että Tukholmassa oli syntymässä uusi bassokyky, hän houkutteli Talvelan koelauluun silloisen Länsi-Berliinin Deutsche Operiin. Talvela vastusteli ja väitti, ettei hän osaa vielä mitään, mutta Wagner lupasi opettaa. Kiinnitys tuli jo kesäksi 1962 Bayreuthin musiikkijuhlille Wagnerin Parsifalin Titureliksi ja syksystä lähtien Berliinin Deutsche Operin solistiksi. [1, 2]

Wagner tajusi heti Martti Talvelan poikkeuksellisen lahjakkuuden ja järjesti tälle parhaat mahdolliset opettajat. Hän alkoi vaatia Talvelalta niin paljon kuin mahdollista. Talvela teki työtä lujasti ja sisukkaasti, itseään säästämättä. Ohjelmaan kuuluivat myös kielet: ensin saksa ja seuraavaksi italia, sittemmin mukaan tulivat myös englanti ja venäjä. [1, 2]

Saksan alkuajan Talvela koki erittäin kovaksi. Usein häneen iski synkkä masennuksen puuska, ja hän epäili vähän väliä kykyjään. "Martissa viihtyvät rinnakkain voimallisuus ja herkkyys, luonnollinen itsetunto ja oman itsensä aliarvioiminen, usein ivallinen älykkyys ja (kaikeksi onneksi) moitteeton lapsenmieli", kuvaili Erwin Gripenberg, jonka luona Talvela asui 1960-luvun alussa Tukholmassa. [1, 2]

Talvela oli lähtenyt maailmalle "vielä minä niille näytän" -hengessä, mielessään Kansallisoopperasta saamansa tyly vastaanotto sekä opetusministeriön nuiva suhtautuminen hänen stipendianomukseensa. Yhä parempia näytön paikkoja alkoi tulla kiihtyvässä tahdissa. Claudio Monteverdin Poppean kruunauksen Seneca-filosofi oli läpimurtorooli Berliinissä 1963. Samana vuonna Talvela vieraili menestyksekkäästi Don Carlosin suurinkvisiittorina Milanon La Scalassa – vastassaan itse Nicolai Ghiaurov Filip II:na. Mozartin Taikahuilun Sarastro hän oli Berliinissä sekä kuningas Marke Tristanissa ja Isoldessa Roomassa 1964. [1, 2]

Talvela pääsi 1964 laulamaan Düsseldorfin oopperassa suurinkvisiittorin lisäksi myös Filipinä Don Carlosissa. "Kaikkein harvinaisimmat superlatiivit on kohdistettava Martti Talvelaan Filipinä. Hän osoitti räjähdysmäistä näyttämövalmiutta ja hämmästyttävää laulullista monipuolisuutta. Ääni on täydellisesti kehittynyt ja säteilee järkyttävää kauneutta. Ei mikään ihme, että tämä laulaja on kohonnut maailmanluokkaan", Rheinische Postin kriitikko kirjoitti. Seuraavana vuonna Talvela debytoi Wienin valtionoopperassa Wagnerin Lohengrinin Heinrich-kuninkaana. [1, 2]

Talvela aiheutti 1966 pientä kohua Saksan lehdistössä ilmoitettuaan, ettei hän aikonut enää laulaa Bayreuthissa. Hän halusi viettää kesät Suomessa, kesäpaikassaan Anttolassa. Talvelan ja Wieland Wagnerin läheiseen ystävyyteen tuli särö, sillä Wagner ei voinut ymmärtää, miten joku voi luopua Bayreuthista Suomen kesien tähden. "Minä tarvitsen kuitenkin yhtä paljon kuin laulua myös järviäni, kalojani ja metsiäni ollakseni onnellinen", aito metsäsuomalainen mies lausui. [1, 2]

Talvelan jyrkän ja ehdottoman luonteen kanssa oli suuri vaara ajautua konfliktieihin. Hän ei kumarrellut ketään vaan tiesi oman arvonsa. Yhteistyö Herbert von Karajanin kanssa alkoi 1960-luvun puolivälissä Boris Godunovin levytyksellä, jossa Talvela lauloi Pimenin osan. Se jatkui menestyksekkäästi 1968 Salzburgin pääsiäisjuhlilla, jossa Talvela lauloi Wagnerin Nibelungin sormuksen Fasoltina ja Hundingina. Seuraavana vuonna Talvela pisti kuitenkin välit poikki von Karajanin kanssa. "Kun minä en ole luonteeltani mikään renki ja kun von Karajan toisaalta tarvitsee hoviinsa henkilöitä, jotka saavat maallisen autuutensa pelkästään hänen viittansa kosketuksesta, oli johtopäätösten tekeminen oikeastaan varsin yksinkertainen juttu. Ikävä asia sinänsä. Karajan on todella hieno kapellimestari ja tekee suuren luokan musiikkia. Lohtuna on kuitenkin tietoisuus siitä, että maailmassa on muitakin hienoja kapellimestareita ja että työmahdollisuudet eivät näytä tähän loppuvan", Talvela selitti Helsingin Sanomille 30.3.1969 antamassaan haastattelussa. Karl Böhm, Otto Klemperer, Georg Solti, George Szell, Leonard Bernstein ja Lorin Maazel olivat ajan huippukapellimestareita, joiden kanssa Talvela tuli erinomaisesti toimeen. [1, 2]

Talvela esiintyi ensi kertaa Yhdysvalloissa helmikuussa 1968. Hän lauloi Verdin Requiemin solistina Clevelandissa sekä New Yorkissa, josta tuli yksi hänen uransa tärkeimmistä näyttämöistä. Lokakuussa hän debytoi Metropolitanissa Don Carlosin suurinkvisiittorina. [1, 2]

Boris Godunov oli ensimmäinen ooppera, jonka Talvela oli nähnyt Suomessa; venäläinen Ivan Petrov oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Talvela esiintyi itse ensimmäistä kertaa Boriksena tammikuussa 1967 Düsseldorfissa. Keväällä 1971 hän lauloi roolin Berliinissä ja saman vuoden syksynä Münchenissä. "Suomalaisen basson valtavaa olemusta, hänen äänensä voimaa, täyteläisyyttä ja vivahderikkautta vastaa täysin hänen kykynsä täyttää tämän luonnekuvan sisäiset mitat", Süddeutsche Zeitungin kriitikko hehkutti. Kriitikon mukaan Talvelan Boriksessa yhdistyivät monumentaalinen valtiashahmo, alkuvoimainen ja impulsiivinen eläytymiskyky, kuristava epätoivo ja kauhu. Talvela ehti elämänsä aikana laulaa roolin yli 200 kertaa, ja kansainvälisessä musiikkimaailmassa hänet muistetaankin ennen kaikkea järisyttävän voimakkaana Boris Godunovina. Nicolai Ghiaurovin ja Boris Christoffin ohella Talvela oli yksi ajan kolmesta suuresta Boriksesta, monen mielestä ehdoton ykkönen. [1, 2]

Metropolitanissa Talvela esiintyi Boris Godunovina ensimmäisen kerran joulukuussa 1974. "Talvela on suurenmoinen näyttelijä, joka piti roolin hallinnassaan syyllistymättä yliampumiseen. Hänen Boriksensa oli kidutettu ja monisäikeinen ihminen – voimakas, taikauskoinen, kykeneväinen yhtä hyvin suureen hellyyteen kuin rajattomaan julmuuteenkin. Talvela ei jättänyt mitään pois, ja hänen kuolinkohtauksestaan tulee vielä legendaarinen. Tuon suunnattoman hahmon vieriminen portaita alas, kunnes hän virui jäsenet levällään kuolleena, sai yleisön haukkomaan henkeään", New York Timesin arvovaltainen kriitikko Harold C. Schoenberg kirjoitti. [1, 2]

Talvelan uran eräs huippuhetki koitti syksyllä 1977, jolloin hän esiintyi Boriksena niin Leningradissa kuin Moskovassakin ja saavutti valtaisan menestyksen – myös Moskovassa pahasta vilustumisestaan huolimatta. Leningradilainen veteraanikriitikko M. Bjalik kirjoitti: "Kysymyksessä on maanjäristys; tässä teoksessa nerokas taiteilija saavutti tragedian huiput." [1, 2]

Talvela esiintyi Boris Godunovina myös Savonlinnan oopperajuhlilla 1970-luvun loppupuolella. Suomessa hänet muistetaan kuitenkin ennen kaikkea Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten Paavo Ruotsalaisena. Kokkonen sävelsi körttiherännäisyyden perustajasta, karismaattisesta maallikkosaarnaajasta Paavo Ruotsalaisesta kertovan oopperan pääosan Talvelalle. Ooppera sai kantaesityksensä Suomen Kansallisoopperassa syyskuussa 1975. [1, 2]

"Säveltäjän tavoin Talvela pystyy samastumaan erämaan profeettaan, vieläpä monitasoisesti. Alussa kuolinvuoteella hänen silmänsä säteilevät nöyryyttä ja kirkastunutta uskoa. Mutta auta armias, kun hän sitten ponnahtaa pystyyn ja ajaa ulos akat ja käskee heidän viedä herrojen lahjoittamat kynttilät mennessään! Sinä hetkenä hän muuttuu demoniksi, ja sinä hetkenä selvisi, että psykologisesti Paavon osa ei ole niin kovin kaukana Boris Godunovista", Erik Tawaststjerna kirjoitti. Viimeiset kiusaukset saavutti odottamattoman suuren menestyksen ja toi oopperalle paljon uutta yleisöä, varsinkin kirkkokansan piiristä. Oopperan menestys jatkui Savonlinnan oopperajuhlilla, jonka ohjelmistoon Talvela liitti sen johtajakautenaan. Kansallisoopperan Viimeiset kiusaukset teki myös monia voitokkaita ulkomaanvierailuja muun muassa Pohjoismaihin, Saksaan, Lontooseen ja New Yorkin Metropolitaniin (jossa Talvela ei kuitenkaan laulanut Paavona). [1, 2]

Martti Talvela leimautui traagisten ja vakavien osien esittäjäksi. Hänellä oli kuitenkin myös mainiot koomikon taipumukset, ja sellaisissa rooleissa kuin Mozartin Ryöstö seraljista -oopperan Osminina ja Bedřich Smetanan Myydyn morsiamen Kecalina hän osasi muuntaa monumentaalisen olemuksensa ja valtavan sisäisen palonsa hersyvän humoristisiksi koomisiksi hahmoiksi. [1, 2]

Oopperan ohella lied oli Talvelan taiteilijanuran keskeinen teema. Huhtikuussa 1965 hän rohkeana miehenä uskalsi pitää liedillan Wienissä, liedin kotikaupungissa. Ohjelmassa oli tosin turvallisesti Yrjö Kilpistä, Jean Sibeliusta, Musorgskia ja Sergei Rahmaninovia. Jo arvioiden otsikot puhuivat selvää kieltään: "Kuninkaan lauludebyytti", "Suuri bassopääoma", "Keskiyön auringonloistoa, basson alkuvoimaa". Yhtä suopeaa kritiikki ei ollut vuoden 1966 keväällä Talvelan esitettyä Schubertin Winterreisen, missä olikin uhkayrityksen makua. Suuria liedvoittoja Talvela saavutti uransa aikana kaikissa niissä metropoleissa, joissa hän esitti myös bassorooleja – Saksan kaupunkien lisäksi Lontoossa, Pariisissa, Milanossa, New Yorkissa, Chicagossa ja San Franciscossa. Pianistinaan hänellä oli usein Ralf Gothóni, jolla oli erinomainen kyky ymmärtää Talvelan laulajanolemusta. [1, 2]

Ranskalaisilla kriitikoilla on oma runollisuuteen taipuvainen tyylinsä, ja Pariisista keväältä 1974 ovat peräisin ehkä kaikkein värikkäimmät Talvelaa koskevat liedarviot. Jean Cotte kirjoitti France Soiressa "Ukkosen ääneksi" otsikoidussa arvioinnissaan: "Hän tulee Suomesta, tuo suunnattoman suuri, parrakas, lumisten seutujen Wotan, jolla on ukkosen jyrinää kurkussaan." Talvela ei kuitenkaan pyrkinyt saamaan aikaan vain maanjäristyksiä: "Hänen voimansa on fantastinen, mutta hän osaa muuntaa sen musiikiksi." [1, 2]

Yhtä lennokkaasti kirjoitti myös Figaro-lehden Bernard Gavoty: "Hahmonsa mukaisesti hänen äänensä vaikuttaa järkähtämättömältä. Rotkon pohja, kasvot kuin myrsky, hiilenmusta ääni, yläsäveliltään timanttinen, kaiken kaikkiaan loistava." Naulan kantaan osui Lontoon Financial Timesin kriitikko, joka kuuli Talvelan ja Gothónin liedkonsertin Lontoossa heinäkuussa 1974: "Suomalainen bassojättiläinen, jolla on ulkonäkö kuin Vanhan testamentin profeetalla ja ääni kuin graniitilla, on vangitsevimmillaan pannessaan liikkeelle äänen ukkosmyrskyjä, singotessaan rukouksia tai manauksia sähköistyneenä istuvalle yleisölle." [1, 2]

Talvela oli suurten visioiden ihminen ja johtajaluonne. Pelkkä omaan ääneen ja taiteeseen keskittyminen ei riittänyt hänelle, niin paljon kuin se toikin kunniaa ja mammonaa maailman musiikkimetropoleissa. Hän halusi päästä käyttämään kansainvälisellä kentällä hankkimiaan laulajankokemuksiaan ja taitojaan Suomen ooppera- ja koko musiikkielämän kehittämiseen. [1, 2]

Talvela halusi, että hänen kotimaansa hämmästyttäisi maailmaa taiteellisilla voimavaroillaan – ja ikään kuin seuraisi hänen itsensä viitoittamaa voitokasta tietä. "Kaipaukseni on, että kerran koko maailmalle voin näyttää, mikä kapasiteetti on pienessä kansassani, mikä omaleimaisuus ja voima", hän julisti 1972 Savonlinnan oopperajuhlien tuoreena taiteellisena johtajana. Talvela nostikin Savonlinnan juhlat pian kansainväliseen maineeseen ja todisti, ettei hänen uskonsa Suomen musiikin voimaan ollut perusteeton. Taikahuilu, Aulis Sallisen Ratsumies, Boris Godunov, Viimeiset kiusaukset ja Don Carlos olivat kaikki suuria menestyksiä, jotka herättivät myös laajaa ulkomaista mielenkiintoa. [1, 2]

Talvelan legendaarinen Savonlinnan-kausi päättyi 1979. Hän näytti olevan hyvinkin huojentunut päästessään eroon johtotehtävistä ja erityisesti niihin kuuluvasta uuvuttavasta taistelusta poliitikkoja ja päättäjiä vastaan. Hän oli alkanut puhua luopumisen ajasta. Hän halusi vähentää kansainvälisiä tehtäviä ja keskittyä maanviljelyyn, jota varten hän hankki Inkilänhovi-nimisen tilan Juvalta. [1, 2]

Talvelan pessimistisiä tuntemuksia ruokkivat hänen monet sairautensa. Vuonna 1974 hänessä puhkesi diabetes, samoin kihti. Pahat vilustumiset, keuhkoputken ja poskiontelon tulehdukset olivat hänen jatkuvana seuranaan loistokkaalla kansainvälisellä uralla. Sairastumisvaaraa ei helpottanut Talvelan taipumus heittäytyä fanaattisen kiihkeästi kaikkeen, mitä hän teki, oli sitten kysymys suuresta valtiasroolista tai Inkilänhovin lammaskatraan kaitsemisesta. [1, 2]

Läpi 1980-luvun Talvelan profeetanmieli ilmeisesti kuitenkin kaipasi johtajan vaikutusmahdollisuuksia, ja hän lienee ollut salaa tyytyväinen nimityksestään Kansallisoopperan pääjohtajaksi. Talvela sai nimityksen vuoden 1989 alkupuolella, ja viisivuotiskauden oli määrä alkaa elokuussa 1992. Hänellä oli suuria suunnitelmia, ja hän oli luvannut johtaa Kansallisoopperan uuden talon Euroopan johtavaksi oopperanäyttämöksi. Sunnuntaina 23.7.1989 Suomeen levisi kuitenkin järkyttävä uutinen: Martti Talvela oli saanut sairauskohtauksen lauantai-iltana kotonaan Juvan Inkilänhovissa, keskellä onnellista perhejuhlaa, oman tyttärensä häissä, ja kuollut yöllä. [1, 2]

Martti Talvela sai lukuisia palkintoja ja kunnianosoituksia, kuten Pro Finlandia -mitalin ja taiteen valtionpalkinnon 1973. Hänet vihittiin Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtoriksi 1977. [1, 2]

Rooleja [3]:

• Komtuuri, Don Giovanni
• Osmin, Ryöstö seraljista
• Sarastro, Taikahuilu
• Pimen, Boris Godunov
• Dosefei, Hovanštšina
• Gremin, Jevgeni Onegin
• Don Fernando, Fidelio
• Daland, Lentävä hollantilainen
• Hagen, Fasolt, Fafner, Hunding, Nibelungin sormus
• Heinrich, Lohengrin
• Gurnemanz, Titurel, Parsifal
• Kuningas Marke, Tristan ja Isolde
• Maakreivi, Tannhäuser
• Kuningas, Ramfis, Aida
• Guardiano, Kohtalon voima
• Banquo, Macbeth
• Filip, Suurinkvisiittori, Don Carlos
• Seneca, Poppean kruunaus
• Fiesco, Simon Boccanegra
• Micha, Kecal, Myyty morsian
• Pius, Palestrina
• Paavo Ruotsalainen, Viimeiset kiusaukset

Äänitteitä

• Wagner: Tristan ja Isolde (Karl Böhmin levytys 1966)
• Beethoven: Fidelio (1969)
• Musorgski: Boris Godunov (1976)
• Joseph Haydn: Vuodenajat, Karl Böhm
• Gustav Mahler: 8. sinfonia, Georg Solti (1971)
• Franz Schubert: Winterreise, Ralf Gothóni (YLE–Classica)
• A Tribute to Martti Talvela. Ondine (1999)
• Martti Talvela – Visions. Fuga (2009)
• Martti Talvela – Laululle. Finlandia Classics (2015)

Dokumentteja

• Oopperaa ja lampaanpolskaa. Videotallenne. Ohjelma oopperalaulaja Martti Talvelasta vuodelta 1987. Yleisradio, 1991.

Palkintoja ja tunnustuksia

• Valtakunnallisen laulukilpailun voitto Vaasassa 1960
• Kamarilaulaja, Berliini, 1970
• Taiteen valtionpalkinto 1973
• Pro Finlandia 1973
• Filosofian kunniatohtori, Helsingin yliopisto 1977
• Suomen Kulttuurirahaston palkinto 1979

Viitteet:

• [1] Hannu-Ilari Lampila: Talvela, Martti. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 26.10.2018) URN:NBN:fi-fe20051410 ISSN 1799-4349 (Verkkojulkaisu) [https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/1526]
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Otavan Iso Musiikkitietosanakirja. Osa 5. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05295-0.

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Hiitolan paikkakuntaprojekti
• https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Talvela
• Verdi Requiem Confutatis
• Wagner Fl. Holländer Mögst du mein kind...
• https://www.youtube.com/watch?v=iXOfaYDseOg
• http://www.hs.fi/muistot/a1364356984367

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 150. viikkoprofiili (21.10.2018-27.10.2018).